Heideken ennen

Carl Gustaf von Heideken syntyi vuonna 1856 Porissa Carl Johan von Heidekenin ja Sophie Järnefeltin esikoisena. Hänen isänsä oli syntyjään ruotsalainen, Porin ja Turun
kaupunginarkkitehti ja myöhemmin Turun ja Porin läänin lääninarkkitehti.

Carl Gustaf kävi koulunsa Porissa ja opiskeli Helsingin yliopistossa lukien itsensä ensin filosofian maisteriksi sekä vuonna 1889 lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Von Heidekenin väitöskirja oli nimeltään Om ålderns inflytande på hafvandeskap, förlossning och barnsäng hos förstfödersko. Se käsitteli ensisynnyttäjien iän vaikutusta raskauteen, synnyttämiseen ja lapsivuodeaikaan. Carl von Heideken avasi Turkuun yksityisvastaanoton vuonna 1887. Hän avioitui 1887 Ida Rosenlewin kanssa, ja heillä oli yksi lapsi, kasvattitytär Ester Johanna, joka oli syntynyt 1898 Tukholmassa.

Carl von Heideken tuli Turussa kuuluisaksi paitsi synnytyssairaalastaan, myös lukuisista luottamustehtävistään. Hän toimi Turun kaupunginvaltuuston jäsenenä ja puheenjohtajana monta vuotta. Hän vaikutti kaupungin sairaalatilanteeseen toimimalla aktiivisena jäsenenä terveydenhoitolautakunnassa ja kunnallissairaalan uudistuksesta vastaavassa rakennustoimikunnassa. Lisäksi hän kuului mm. Kauppahallin rakennusvaliokuntaan, Työläisten sairaus- ja hautauskassaan, Turun historiallisen museon johtokuntaan, Finska Läkaresällsskapet:iin ja Åbo läkareföreningen:iin.

Carl von Heideken kuoli tammikuussa 1914, vain 57-vuotiaana.

Nykyisen rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Gustaf Nyström. Hän oli uusrenessanssin viimeinen merkittävä edustaja Suomessa. Hänen töitään Helsingissä ovat mm. Valtionarkisto, Säätytalo ja useat yliopiston rakennukset. Turussa Nyström on suunnitellut taidemuseon, kauppahallin, Suomen pankin konttorin ja Heidekenin.

Gustav Nystöm suunnitteli Heidekenin synnytyslaitoksen vuonna 1899. Tyyliltäänrakennus on lähinnä uusrenessanssia, mutta ikkunoissa ja varsinkin sisätilojen koristelussa näkyy jo jugendin vaikutus. Vuonna 1904 valmistuneessa, mutta Nyströmin vuonna 1901 piirtämässä Turun taidemuseossa jugend näkyy jo selvemmin.

Suomessa varsinaista sairaala-arkkitehtuuria alkoi esiintyä 1800-luvun lopussa. Yleinen aikakauden sairaalarakennustyyppi oli kampapaviljonki, jossa vuodeosastot olivat itsenäisissä paviljongeissa, mutta 1800-luvun lopussa alettiin rakentaa myös ns. palatsisairaaloita. Ne olivat yleensä yksityishenkilöiden rakennuttamia,useampikerroksisia ja muistuttivat ulkonäöltään loistohuvilaa tai pientä linnaa. Heidekenin synnytyslaitos onkin lähinnä jälkimmäistä sairaalatyyppiä.

Heidekenin synnytyslaitoksessa käytettiin ajalleen edistyksellistä rakennustekniikkaa. Paloturvallisuuden lisäämiseksi kaikki välikatot on tehty rautapalkeista ja betonista ja lattiat sementistä tai tiilistä.

Rakennuksen lämmittäminen tapahtui matalapainehöyryä käyttävällä lämmitysjärjestelmällä. Kellarin hiilipannu lämmitti vesihöyryä, joka kulki koko talon läpi vedetyissä putkissa ja pattereissa. Huoneissa olevia pattereita saattoi säätää jokaisessa huoneessa erikseen. Kellarin hiilipannun käyttö oli myös helppoa, sillä siihen ei tarvinnut lisätä hiiliä kuin kolmesta neljään kertaa vuorokaudessa. Synnytys- ja leikkaussalissa oli +24 asteen lämpötila, muissa tiloissa tuli olla +20 astetta.

Ilmastointijärjestelmä toimi lämmitysjärjestelmän yhteydessä. Seinässä oli tuuletuskanavia, jotka toivat raitista ilmaa lämmitysjärjestelmän osien alle ja väliin siten, että ulkoilma ehti lämmetä ennen tuloaan huoneeseen.

Koska vesijohtoverkkoa ei rakennuksen valmistuessa kaupungissa vielä ollut kuin paikoitellen, oli kaikki vesi aluksi tuotava paikalle hevosilla. Kellarissa oli vesitankki, josta vesi pumpattiin vintillä olevaan vesisäiliöön ja sieltä johdettiin synnytys- ja leikkaussaliin, kylpyhuoneisiin, keittiöön ja jokaisen kerroksen kahteen palopostiin.

Heidekenille valmistui vuonna 1900 tiettävästi Turun ensimmäinen hissi. Talossa oli alusta lähtien kaksi hissiä: henkilöhissi ja ruokahissi, jotka kummatkin olivat käsikäyttöisiä. Henkilöhissi sijaitsi puolivälissä pääkäytävää, eikä sitä enää ole. Hissi kantoi 250 kg, ja sen hoitaja jaksoi potilaineen kammeta puolessatoista minuutissa ilman suurta rasitusta kerroksesta toiseen.

Carl von Heidekenin synnytyslaitos avattiin 1.3.1890. Arkkitehti Karl Viktor Reinius oli suunnitellut laitokselle kolme yksikerroksista, puista rakennusta: uusrenessanssityylisen synnytyslaitoksen ja pihalle pesutuvan ja ulkohuoneen. Von Heideken rakennutti talot kaupungilta saamalleen tontille, joka on sama, missä nykyinenkin Heidekenin rakennus sijaitsee, eli Sepänkadun ja Sirkkalankadun kulmassa.

Alkuperäisessä laitoksessa oli viisitoista paikkaa, joista kaupunki varasi viisi. Myös valtio varasi kuusi paikkaa ja osallistui vuosittain synnytyslaitoksen ylläpitoon. Runsasta kahdeksaa vuotta myöhemmin, 27. lokakuusta 1898, synnytyslaitosta kohtasi onnettomuus, kun puinen päärakennus tuhoutui nopeasti tulipalossa. Synnytyslaitos pääsi kuitenkin jatkamaan toimintaansa väliaikaistiloissa vielä saman vuoden lopussa.

Jo ennen paloa von Heideken oli suunnitellut laajentavansa synnytyslaitosta, sillä potilaiden määrä ylitti usein alkuperäisen, viidentoista vuodesijan määrän. Palon jälkeen hän halusi rakennuttaa tilavamman ja paloturvallisemman synnytyslaitoksen, jonka suunnittelussa saattoi hyödyntää aikaisempina vuosina hankittua kokemusta.

Uusi, kivinen sairaala, avattiin 11.8.1900. Paikkamäärä uudessa sairaalassa oli 29, joista kahdeksantoista oli suurissa, kuuden hengen saleissa, ja loput kolmessa toisen luokan ja neljässä ensimmäisen luokan huoneessa.

Synnytyslaitosta suunniteltaessa oli huomioitu monia toiminnallisia erityisseikkoja. Yksi sellainen oli ollut Carl von Heidekenin toive, että synnyttäjät pääsisivät mahdollisimman helposti ja nopeasti synnytysosastolle.

Jo 1900-luvun alussa ulko-ovi sijaitsi samalla paikalla kuin nyt, mutta silloin oven sisäpuolella oli vain pieni eteinen, jonka jälkeen oli pariovet eteisaulaan. Heti oikealla oli vastaanottohuone, jossa synnyttäjä riisui omat vaatteensa ja sai puhtaat sairaalavaatteet. Synnyttäjän vaatteet vietiin portaitten alla olevaan, lokeroituun vaatteidensäilytystilaan, joka on sisään tullessa pääovesta vasemmalle.

Vastaanottohuoneesta päästiin suoraan seuraavaan huoneeseen, joka oli kylpyhuone, jossa synnyttäjä, jos vain vielä ehti, peseytyi. Samaa huonetta käytettiin alkuaikoina vauvan ensimmäiseen pesuun. Pesuhuoneesta oli käynti synnytyssaliin. Viisipaikkainen synnytyssali oli koko synnytyslaitoksen toiminnan ajan siinä, missä nyt toimii perhekeskus Marakatti, mutta silloin sali oli nykyistä suurempi.

Myöhemmin lapset vietiin pestäväksi muihin tiloihin, ja äitien tulokylpy vaihtui -suihkuksi, mutta tietyt tavat säilyivät monta kymmentä vuotta. Heideken oli naisten valtakuntaa, eikä vielä 1960-luvullakaan saattajina olleita miehiä välttämättä päästetty saattotilanteessa edes taloon sisälle. Lapsen synnyttyä isä sai sitten kotiin tiedon iloisesta perhetapahtumasta. Kun isät 1970-luvun alussa alkoivat Heidekenillä päästä mukaan synnytyksiin, oli siinä siis kyse suuresta muutoksesta.

Laitospaikoilla synnyttivät 1800-luvulla vain naimattomat ja varattomat naiset, sillä muilta ne olivat kielletty. Heidekenin synnytyslaitoksen synnyttäjistä enemmistö oli kuitenkin jo ensimmäisestä vuodesta lähtien naimisissa olevia naisia. Ensimmäisenä toimintavuonna, 1890, naimisissa olevia synnyttäjiä oli noin 60 prosenttia ja seuraavina vuosina heidän määränsä kasvoi. Loput olivat naimattomia, ja heidän tilastoitu ammattinsa oli yleisimmin palvelustyttö, tehdastyöläinen, ompelija ja kotiapulainen.

Eniten ensimmäisten vuosikymmenien synnyttäjissä oli ikäluokista 20–24 ja 25–30 eli synnyttäjien keski-ikä oli nykyistä alhaisempi. Hyvin nuoria synnyttäjiä ei silti ollut montakaan, sillä 1900-luvun alussa tytöillä alkoivat kuukautiset keskimäärin vasta viisitoista – kuusitoistavuotiaana.

Suuri osa synnyttäjistä oli koko laitoksen toiminta-aikana turkulaisia, mutta myös muualta tultiin Heidekenille synnyttämään. Carl von Heidekenin aikana laitos sai tukea valtiolta, jotta se ottaisi naisia myös kaupungin ulkopuolelta, kuten vaikkapa Raunistulasta tai Nummenmäeltä – Turkuhan käsitti tuolloin vain hieman enemmän kuin keskustan korttelit.

Pääsääntö oli, että turkulaiset synnyttivät Heidekenillä, kaupungin ulkopuoliset lääninsairaalassa eli TYKS:ssä ja saaristolaiset Turunmaan sairaalassa, mutta ehdoton tämä jako ei ollut.

Synnytyssali oli suunniteltu viittä synnyttäjää varten. Salin sijainti talossa oli mietitty tarkoin, sillä sähkövaloa ei laitoksen ensimmäisinä vuosina ollut. Keinovaloa saatiin öljylampuista, mutta kolme lounaaseen avautuvaa isoa ikkunaa olivat valon takia tärkeitä.

Kaupungin vesijohto ei aluksi tullut synnytyslaitokselle asti. Heidekenillä oli omat vesisäiliönsä, joista vesi johdettiin ympäri taloa. Synnytys- ja leikkaussaliin saatiin lämmintä vettä hanasta, sillä vastaanottohuoneen viereisen kylpyhuoneen kamina lämmitti veden synnytys- ja leikkaussalia varten.

Vasta vähän aikaisemmin oli Suomessakin opittu tuntemaan bakteerit ja toimimaan niin, ettei laitossynnytyksissäkään ollut suurta vaaraa lapsivuodekuumeesta. Tämän takia Heidekenillä kiinnitettiin suurta huomiota puhtaissa, bakteerittomissa olosuhteissa tapahtuvaan työskentelyyn.

Synnyttäjien kylvettämisen lisäksi naisen synnytysalue puhdistettiin ensin vedellä ja saippualla ja vielä karbonaaliliuoksella. Vahvemmalla liuoksella pestiin synnytykseen osallistuvan henkilökunnan kädet. Välineet puhdistettiin keittämällä tai käyttämällä höyryautoklaavia. Synnytys- ja leikkaussalien lattiat oli päällystetty betonilla pesemisen helpottamiseksi.

Synnytyssali oli rakennettu muusta toiminnasta erilleen ja salin ovi erityisen paksuksi ja hyvin ääntä eristäväksi. Näin sieltä kuuluva huuto ei häirinnyt osastoja, eikä vierailijoita.
Kun synnytys oli ohi, synnyttäjä vietiin rullapaareilla osastolle. Valittavana oli suurista ryhmähuoneista ykkös- ja kakkosluokan yksityishuoneisiin.

Heidekenin toiseen kerrokseen rakennettiin 1900-luvulla leikkaussali, jota käytettiin lähinnä gynekologisiin leikkauksiin. Leikkaukset olivat merkki uudesta, kehittyneemmästä lääketieteestä. Ennen 1800-luvun loppupuolella opittua aseptiikkaa ja muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin keksittyä potilaan nukuttamista kirurgisia toimenpiteitä oli hyvin vaarallista tehdä. Esimerkiksi ensimmäinen Suomessa tehty keisarinleikkaus, josta sekä äiti että lapsi jäivät henkiin, tehtiin vasta vuonna 1888.

Pyrkimys puhtauteen oli Heidekenillä otettu hyvin huomioon. Salin lattia oli betonia, ja vaikka vesijohtoa ei rakennuksessa aluksi ollut, leikkaussalissa oli vesiletku lattian pesemistä varten. Salista löytyi kuuma- ja kylmävesihanat, johon lämmin vesi saatiin alakerran kamiinasta. Ritilän peittämässä viemärissä oli vesilukko estämässä viemärikaasujen pääsemistä leikkaussaliin. Lisäksi kaikki huoneen kulmat oli pyöristetty siivoamisen helpottamiseksi. Leikkaussalin vieressä oli pieni strerilointihuone höyryautoklaaveineen, jolla saattoi strerilisoida mm. kaikki sidetarpeet.

Sodan jälkeen suurten ikäluokkien syntyessä ei Heidekenille mahtunut gynekologisia potilaita, mutta leikkaussalia käytettiin kuitenkin esimerkiksi hätäsektioihin. Kun TYKS:n uusi synnytysosasto avattiin 1968 ja samalla synnyttäjien määrä väheni Suomessa, Heidekenillä alkoi olla väljää. Tällöin lisääntyivät erilaiset leikkaustoimenpiteet. Samaan suuntaan vaikutti myös vuoden 1970 aborttilaki, joka vapautti merkittävästi abortin saantia Suomessa.

Viimeisinä vuosikymmeninä Heidekenillä oli kaksikin leikkaussalia. Isossa, varsinaisessa leikkaussalissa tehtiin keisarinleikkauksia ja naistentauteja koskevia leikkauksia ja ensimmäisen kerroksen siivessä sijainneessa pienessä leikkaussalissa taas raskauden keskeytyksiä ja koekaavintoja.

Synnytyskipuja alettiin lievittää 1930-luvulta lähtien ilokaasulla, kun oli kehitetty laitteita, joilla synnyttäjät saattoivat itse säädellä aineen käyttöä kiputuntemustensa mukaisesti. Turussa lääninsairaala ja Seikon synnytyslaitos olivat jo vuonna 1939 saaneet ilokaasulaitteet, mutta koska Heideken ei ehtinyt sitä tuolloin hankkia, ei sitä sodan takia saatu moneen vuoteen. Vuonna 1950 Heideken sai viisi trilene-konetta, joita kehuttiin ilokaasukoneita tehokkaammiksi. Niissä käytetty aine oli trikloretyleeni, jota hengitettiin kuten ilokaasua.

1960-luvulla oli olemassa joitain kipua lieventäviä lääkkeitä ja toisaalta lääkkeitä, jotka laukaisivat jännitystä ja auttoivat synnytyksen edistymistä. Näitä käytettiin myös Heidekenillä. Nykykäsityksen mukainen kipuja helpottava liikkuminen ei synnytyksen aikana vielä tuolloinkaan ollut sallittua. 1970-luvulla kivunlievitykseen tuli vähitellen erilaisia vaihtoehtoja, kuten epidural- ja kohdunsuupuudutukset.

Kun 1970-luvulla synnyttäjiä oli Heidekenillä vielä melko paljon, niin 1980-luvun alussa määrä oli tippunut alle tuhanteen, jolloin sairaalan kuormitusprosentti oli alle viisikymmentä. Samalla TYKS:sissä oli tungosta. Syyksi esitettiin epiduraalipuudutusta, sillä TYKS oli ainoa Turun synnytyslaitoksista, jossa puudutuksen saattoi saada myös virka-ajan ulkopuolella. Vasta 1982 lähtien Heidekenilläkin puudutuksen antaminen kävi mahdolliseksi ilta- ja yöaikaan, kun anestesialääkärit alkoivat päivystää myös Heidekenillä.

Tartuntataudit olivat suuri ongelma laitoksen alkuaikoina. Jo ensimmäisessä synnytyslaitoksessa oli eristyshuone. Uuden rakennuksen valmistumisaikaan, vuonna 1900, Heidekenillä oli eristysosasto pihapiirissä olevassa puurakennuksessa. Vuonna 1929, kun laitos sai lisäsiiven, sen alakertaan tuli eristysosasto.

Vakavia tartuntatauteja olivat kolera ja isorokko, jota tavattiin rokottamisesta huolimatta. Lavantautibakteereja eli todennäköisesti vielä 1800-luvulla kaupungin kaivoissakin ja pahoja lavantautiepidemioita oli Turussa mm. 1880 ja 1917. Myös ankaria lastentauteja, kuten tulirokkoa, kurkkumätää ja hinkuyskää oli ajoittain runsaasti liikkeellä.

Tuberkuloosi oli 1900-luvun alkupuolella vakavin tartuntatauti. Suomen väkiluvun ollessa silloin noin kolme miljoonaa oli kuolleisuus tuberkuloosiin pahimmillaan yli 8 000 vuodessa. Tärkeimpiä tavoitteita oli tartunnan estäminen lapsiin. Vuonna 1908 alettiin myydä postimerkkiä, jonka myynnistä osa käytettiin tuberkuloottisten lasten hoitoon. Vuodesta 1912 lähtien postimerkistä tuli joulupostimerkki.

Vastasyntyneinä sijaiskoteihin sijoitetut vauvat säilyivät kokonaan tartunnalta. Jos lapsi sijoitettiin vasta kahden – neljän kuukauden ikäisenä, kuolleisuus tuberkuloosiin oli
kymmenen prosenttia. Suomeen perustettiin vuodesta 1936 alkaen hoitolaitoksia, Joulumerkkikoteja, jonne tuberkuloosia sairastavien äitien vastasyntyneet lapset eristettiin heti syntymänsä jälkeen yhden – kahden vuoden ajaksi. Näihin lähetettiin Heidekenilläkin syntyneitä vauvoja. Vauvan kuljetus sujui varta vasten rakennetuissa puulaatikoissa, joissa vauva pysyi lämpimänä laatikon alaosaan sujautettavalla lämminvesipullolla.

Tuberkuloositilanne alkoi korjaantua Suomessa, kun 1940-luvulla alkanut tuberkuloosirokotus annettiin kaikille vastasyntyneille jo synnytyslaitoksella.

Suomessa aloitettiin synnytysvalmennus 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa isät saivat tulla mukaan valmennukseen, minkä jälkeen heillä oli Heidekenillä mahdollisuus
tulla mukaan myös synnytykseen. Turussa Heideken oli kuuluisa siitä, että isät saivat tulla synnytykseen mukaan ennen kuin esimerkiksi TYKS:ssä.

Vuonna 1972 voimaan tuli uusi kansanterveyslaki oli käänteentekevä suomalaisten synnytysosastojen historiassa. Lain voimaantulon jälkeen isien osallistuminen synnytykseen yleistyi huomattavasti. Samalla myös tiukka kontrolli vauvoista ja niiden pitäminen lastenhuoneissa alkoi muuttua vapaampaan suuntaan.

Synnyttäminen muuttui monella tapaa vapaammaksi 1970- ja 1980-luvuilla. Äitien ei enää ollut pakko synnyttää selällään, vaan muutkin asennot sallittiin. Liikkuminen synnytyksen aikana tuli luvalliseksi ja erilaisia tapoja helpottaa oloa sallittiin. Esimerkiksi suihkun tai synnytystuolin käyttö tulivat Heidekeninkin valikoimiin. Lisäksi vauvan sai heti synnytyksen jälkeen syliin, sitä viety ensimmäiseksi muualle pestäväksi ja kapaloitavaksi.

Heidekenin synnytyslaitos mainosti 1980-luvulla laitoksessa toteutettua lempeätä synnytystä, johon kuului kodinomainen synnytysympäristö. Vierihoito, jossa äiti sai itse
hoitaa lastaan ja pitää vauvan vierellään ainakin päiväsaikaan, tuli mahdolliseksi Heidekenillä vierihoitohuoneissa jo 1970-luvun alussa.

Jo 1900-luvun alussa sairaalatyötä pidettiin kutsumusammattina, josta ei tarvinnut paljon maksaa. Työ sairaaloissa oli raskasta ja työpäivät pitkiä. Vielä 1930-luvulla kätilöiden tuli olla naimattomia, naimisiinmeno saattoi olla erottamisen syy.

Heideken oli 1930-luvulla kuitenkin Suomen parhaiten palkattu synnytyssairaala, sillä kaikille kätilöille maksettiin osastonhoitajan palkkaa. Silloin kullakin osastolla olikin työvuorossa vain yksi henkilö. Synnytyssalissa vuorossa oleva kätilö vastasi kaikesta, alkaen synnyttäjän vaatteiden pakkaamisesta pusseihin äidin ja lapsen osastolle viemiseen asti. Pian sodan jälkeen Heidekenillä tuli tavaksi, että synnytyssalissa työskenteli kaksi kätilöä yhtä aikaa.

Ateriat nautittiin työpaikalla, ja niistä piti maksaa. Ruuat nautittiin usein kovan kiireen kanssa, kun ehdittiin. Henkilökunnan kahvinkeittelyä ei vielä 1960-luvullakaan katsottu hyvällä, joten Heidekenin hoitajilla oli toisinaan tapana keittää ”hajuttomat”: kahvin hajun leviäminen estettiin pannun nokkaan laitetulla pumpulilla. Kahvista saatettiin tiedottaa toisen kerroksen hoitajille hakkaamalla patteriin.

Pitkään työntekijöiden tuli asua laitoksen alueella. Vielä 1970-luvun alussa Heidekenin toisessa kerroksessa oli joitain henkilökunnan asuntoja.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä työ sairaaloissa oli raskasta ja työpäivät pitkiä. Suomessa oli jo 1917 hyväksytty yleinen kahdeksan tunnin työaikalaki, mutta laista oli paljon poikkeuksia ja vielä 1930-luvun lopullakin sairaalat olivat lain ulkopuolella.

Työaika Suomen sairaaloissa oli 1920-luvulla yleensä aamuseitsemästä iltakahdeksaan, päivällä oli vapaata pari kolme tuntia. Henkilökunnalla ei ollut viikossa yhtään kokonaista vapaapäivää, vaan vapaata saatiin yleensä kerran viikossa klo 15:sta lähtien ja sunnuntaisin puoli päivää.

Vuonna 1928 osastonhoitajien työaika oli keskimäärin 63,5 tuntia viikossa ja nuorempien hoitajattarien peräti 72 tuntia viikossa. Heidekenin lääkäri ja laitoksen silloinen johtaja, Kaarlo Warén, perusteli pitkiä työaikoja sillä, että työ oli vaihtelevaa ja lepotaukoja usein.

Kymmenen vuoden keskustelujen jälkeen kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1936 lyhentää sairaalan työaikaa hoitohenkilökuntaa lukuun ottamatta 48 tuntiin, mutta vastaavasti
hoitohenkilökunta sai kesälomansa lisäksi kahden viikon talviloman. Vuoden 1946 alusta hoitohenkilökunnan viikkotyöaika lyheni 48 tuntiin.

Vuonna 1968 päästiin 40 tunnin viikkotyöaikaan, kun työajaksi tuli 120 tuntia kolmessa viikossa. Vuonna 1970 tapahtui vielä siirtyminen viisipäiväiseen työviikkoon.

Ensimmäinen merkittävä kriisi Heidekenin synnytyslaitokselle oli alkuperäisen, puisen laitoksen palo lokakuussa 1898. Palossa ei kukaan kuitenkaan loukkaantunut vakavasti.
Laitos saatiin nopeasti uudelleen toimimaan, sillä toiminta käynnistettiin väliaikaistiloissa vielä saman vuoden lopussa. Uusi rakennus valmistui nopeasti, ja se otettiin käyttöön
11.8.1900.

Vuoden 1914 alussa synnytyslaitoksen perustaja, Carl von Heidekenin, kuoli äkillisesti. Von Heideken oli tarjonnut synnytyslaitosta kaupungin ostettavaksi jo vuonna 1912, mutta Turun kaupungin terveydenhoitolautakunta otti asiaan kielteisen kannan. Seuraavana vuonna, kun von Heideken alensi hintapyyntöään, terveydenhoitolautakunta asettui puoltamaan kauppaa. Carl von Heideken kuitenkin kuoli ennen kaupunginvaltuuston päätöstä.

Carl von Heidekenin leski, Ida von Heideken, tarjosi synnytyslaitosta kaupungille puoleen hintaan sen käyvästä arvosta. Leski myös uhkasi sulkea laitoksen, jollei kaupunki tai valtio osta sitä. Tässä tilanteessa kaupunginvaltuusto myöntyi ostamaan Heidekenin.

Sota-ajat olivat raskaita myös synnytyslaitokselle. Sotien aikana Heideken oli koko ajan toiminnassa. Ensimmäisen maailmansodan aikana ja varsinkin sen jälkeen ongelmana oli elintarvikepula.Toisen maailmansodan aikana Heidekenin kellariin rakennettiin tilapäinen pommisuoja, ja sen päädyssä oleva sauna toimi pommitusten aikaisena synnytyshuoneena. Vauvat nukkuivat pyykkikoreissa, ja hälytyksen sattuessa hoitajat kantoivat heidät kellariin. Äitien täytyi kävellä itse. Heideken ei onneksi kärsinyt vaurioita
sodan aikana.

Heidekenin synnytyslaitosta yritettiin lopettaa vuosikymmeniä. Vuonna 1948, kun Turku merkitsi perusteilla olevasta keskussairaalasta 120 naistentautipaikkaa, päätettiin kaupungin oma synnytyslaitos lopettaa kokonaan, heti kun keskussairaala valmistuisi. 1950-luvun lopulla oli vaihtoehtoina uuden naistentautien ja synnytysosaston rakentaminen tai Heidekenin laajentaminen. 1960-luvun puolivälissä sairaalalautakunnan asettama komitea oli sitä mieltä, että Heidekeniä voitaisiin käyttää korkeintaan kymmenen vuotta. 1980-luvun alussa synnytyslaitoksen toimintaa päätettiin jatkaa toistaiseksi, ja kiinteistön tulevaisuuteen päätettiin palata, kun tiedettäisiin, milloin TYKS olisi valmis hoitamaan kaikki turkulaiset synnytykset.

On siis vaikea sanoa, milloin Heidekenin synnytyslaitoksen lopettaminen alkoi. 31.12.1995 synnytyslaitos kumminkin lopullisesti sulki ovensa, ja rakennus siirtyi muuhun käyttöön. Sitä oli edeltänyt pitkä kamppailu Heidekenin säilyttämisen puolesta.

Vuoden 1996 alusta Heidekenin kiinteistö siirtyi Turun ammattikorkeakoulun hallinnon käyttöön. Talossa tehtiin täydellinen peruskorjaus, johon saatiin myös opetusministeriön avustusta. Vuoden 2007 alussa Turun AMK siirtyi muihin tiloihin ja talo jäi tyhjilleen. Saman vuoden lopulla Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton Varsinais-Suomen piiri ostivat kiinteistön omaan käyttöönsä merkittävällä RAY:n taloudellisella tuella.

Tällä hetkellä talo elää uutta kukoistustaan lasten, nuorten ja perheiden omana talona – Perhetalo Heidekeninä.